TURVALLISUUS SEIKKAILUKASVATUKSESSA

Tänään alkoi jälleen seikkailukasvatuksen lähiopinnot. Kaksi viikkoa saan viettää aikaa mahtavien nuorten kanssa, joilta saa aina lisäenergiaa ihan uskomattoman paljon. Lisäksi, kultareunuksen tälle tuo se, että saan näihin huippuihin viikkoihin päättää mun koulutaipaleeni.


Etukäteen mietin seuraavia kysymyksiä oppituntia varten:


1) Mitä turvallisuus minulle merkitsee?
2) Minkälaista on turvallinen seikkailutoiminta?
3) Omia kokemuksiani turvallisuudesta ja turvattomuudesta?


Kohta yksi on helppo. Turvallisuus on sekä henkistä että fyysistä. Olo on rento ja rauhallinen. Se on tärkeä olotila, jotta asioita tulee tehtyä. Jos turvallisuuden tunne järkkyy, se voi vaikuttaa olemiseen ja tekemiseen pitkään. Turvallisuus on myös läheisten turvallisuutta. Oma turvallisuuden tunne järkkyy, jos ajattelee vaikkapa oman lapsen olevan vaarassa. Turvallisuus on asia, jota haluaa varjella ja pitää yllä. Teemme jatkuvasti valintoja jotka lisäävät turvallisuuden tunnetta, kuten valitsemme autoilureittimme jos tiedämme toisen reitin olevan vaarallisempi. Tai ohjeistamme lasta käyttämään kypärää pyöräillessä ja valitsemaan järkevän ja turvallisen reitin mopoillessa.


Turvalliseen seikkailutoimintaan yhdistyy niin ohjaajan kokemus ja ammattitaito, kuin ryhmän dynamiikka ja tehtävät harjoitteet. Turvallisuus on psyykkinen, fyysinen ja sosiaalinen kokonaisuus, jonka ympärillä on paljon erilaisia asioita jotka joko lisäävät tai vähentävät turvallisuuden tunnetta.
Itselleni tärkein ominaisuus on vapaaehtoisuus. Olo on heti turvallisempi kun tiedän, ettei ole pakko tehdä mitään mikä itsestä tuntuu vieraalta ja pahalta. Itsensä voi silti koettaa ylittää, kun olo on turvallinen ohjaajien ja ympäristön avustuksella.


Itselleni pahimmat pelot ovat hukkuminen ja putoaminen. Olen nuorena meinannut hukkua, ja uskaltauduin soutuveneeseen uudelleen n. 15 vuotta myöhemmin. Laivaristeilyillä olen alkanut viihtyä myöskin vasta kolmekymppisenä, mutta nyt nelikymppisenä tsekkaan edelleen tarkkaan reitin pelastusveneille. Turvallisuuden tunteen saan kun päälläni on pelastusliivit ja turvallinen ihminen.
Putoaminen liittyy vahvasti lentopelkoon, ja esimerkiksi syksyllä tapahtunut köysiradalla kiipeily oli itselleni iso askel. Putoamisen tunne on kammottava, ja sitä tapahtuu lentokoneessa silloin tällöin. Siellä oloni on turvattomampi kuin missään muualla.
Pelkään myös eksymistä. Olen ajautunut yksin sienimetsässä ihan omalle reitille, ja onneksi on nykyajan tekniikka käytössä. Silti, vaikka puoliso oli langan toisessa päässä mieleen hiipi ajatus loppuneesta akusta ja yön pimeydestä yksin metsässä. Tästä olen oppinut, että pysyn tiiviisti isännän kintereillä.

Maanantain oppitunneilla kerrattiin jo syksyllä tutuiksi tulleita turvallisuuteen liittyviä asioita. Turvallinen oppimisympäristö takaa sen, että ihminen oppii. Turvattomuuteen voi liittyä pelkoa tuntemattomasta, kun ei tiedä mitä tulee tapahtumaan tai mihin ollaan menossa. Pelkoa voi kokea jos pelkää loukkaantuvansa, kuten itselläni jos pitäisi kiivetä korkealle tai jos olisi vaara joutua veden varaan ilman pelastusliiviä.
Oman mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen ei ole itselleni millään tavalla positiivinen asia. Toisaalta, olen seikkailukasvatuksessa sinne jo mennyt, ja tulen menemään vielä tällä viikolla. Tiedän, että kivalla kelillä järvellä melominen on mukavaa ja rentouttavaa, mutta jos esimerkiksi yltyisi kova tuuli ja kanootti alkaisi keinua, tulisi paniikki. Tästä syystä en voisi olla toisesta melojasta vastuussa, vaan kanssani kanootissa tulee olla henkilö joka ei moisesta hätkähdä.
Omat vahvuudet ja heikkoudet on hyvä tunnistaa, ja mennä sen mukaan mitä oikeasti osaa ja hallitsee. Tämä ei ole osaamiskilpailu, vaan olemme nimenomaan oppimassa lisää, ja oppia voi myös muilta opiskelijoilta.

En ole koskaan ollut huimapää enkä kova eräilijä. Inhoan käärmeitä koska minua on sellainen purrut, en pidä kylmästä ja märästä säästä koska olen kova palelemaan, ja nukun huonosti kaikkialla paitsi omassa sängyssä. Tästä huolimatta halua liikkua ulkona, nukkua siellä, olla vesillä, kävellä sateessa ja grillata jo valmiiksi repussa lämminneitä makkaroita nuotiolla. Herätä aamulla hikisestä ja nihkeästä teltasta huonosti nukutun yön jäljiltä ja pulahtaa kylmään veteen, tai ainakin kastaa naamani sinne. Ihan vaan siksi, että se on kuitenkin toisaalta ihan kamalan ihanaa ja saa aikaan enemmän ilon kuin ketutuksen tunteita.
Näiden kahden viikon aikana saan taas vahvistettua tunnetta siitä, että luonnossa ja vesillä on turvallista ja hauskaa, sekä opin takuulla lisää siitä, mitä ottaa huomioon jotta niin tulee olemaan jatkossakin.